Lauantai 20. joulukuuta 2014

KD-lehti » Juttuarkisto » Suomen maatalous EU:n kynsissä

Suomen maatalous EU:n kynsissä

29.11.2007

Esa Erävalo

Suomalaisten luottamusta Euroopan Unioniin ei ole omiaan lisäämään maatalouspolitiikka, jonka olemme luovuttaneet EU:n päätettäväksi. Erilainen tulkinta liittymissopimuksen 141-artiklasta törmää oikeustajuumme. Kyse on siis Suomen omista kansallisista varoista maksamasta tuesta, johon EU:lta tarvittava lupa on voimassa vuodenvaihteeseen. Suomen vakavat vaikeudet maataloudessa johtuvat ilmastosta. EU:sta johtuvia vakavia vaikeuksia ovat maataloudellemme tuoneet Viron ja Puolan jäsenyys lähellä pääkulutusalueitamme pääkaupunkiseudulla, Turussa ja muissa Etelä-Suomen rannikkokaupungeissa.

On vastoin oikeustajua, että Tanskan sokeriomavaraisuus vuonna 2005 oli 2,5-kertainen, mutta Suomi joutui ylituotannon vähentäjäksi, vaikka meillä omavaraisuus on alle puolet. Tänä vuonna hävittiin määräenemmistöäänestyksessä ja sokerituotantomme uhkaa loppua kokonaan. Tanska haluaa tietenkin markkinoita sianlihan ylituotannolleen. Siinä mielessä tanskalainen komissaari 141-tuen vastaneuvottelijana ei ole ollut hyvä asia.

Tiistain 141-neuvotteluista tiedetään lehtemme painoon mennessä se, että joka tapauksessa Suomen täytyy alentaa 141-tukea vuosittain. Tämä tarkoittaa sen komission tulkinnan hyväksymistä, että kyseessä on aleneva tuki. Tulkinta vaikeuttaa maamme neuvotteluasetelmia, kun EU:ssa aletaan vääntää vuoden 2013 suurta maatalousuudistusta. Neuvotteluasetelmia heikentää myös Lissabonin sopimus, jolla EU:n määräenemmistöpäätöksiä monella muullakin alalla vahvistetaan ja valtaa siirretään siten suurille jäsenmaille.

Eri maiden liittymissopimukset jäävät voimaan Lissabonin sopimuksen jälkeenkin, siksi komissio haluaa betonoida oman tulkintansa Suomenkin liittymissopimuksesta. EU:n komissio haluaa päästä eroon mahdollisimman monesta esteestä ennen kuin maataloustuet pannaan kerralla uusiksi.

Euroopan Unionin kannalta on tietenkin järkevää pyrkiä tuottamaan maataloustuotteet maissa, joissa tuotanto on edullisinta, siis lämpimissä Etelä- ja Keski-Euroopan maissa. Tuotantoa halutaan lisätä, hinntoja alas ja kansainvälinen kilpailukyky nykyistä paremmaksi. Koko asetelma on epäedullinen Suomelle, joka haluaa säilyttää elintarvikeomavaraisuutensa maailman pohjoisimmilla viljelysmailla.

EU:n yhteinen maatalouspolitiikka soveltuu huonosti Suomelle. Ranska saa paremmin tuottaville pelloilleen kaksinkertaisen tuen EU:lta ja on nykyjärjestelmän suurin hyötyjä. Suomen nettomaksu EU:lle on 525 miljoonaa euroa ja suuri osa siitä on maataloustukia muille maille.
Vuoden 2013 uudistuksessa monen jäsenvaltion, pääasiassa Saksan, intresseissä olisi päästä eroon maataloustuista kokonaan. Kuten EU:ssa on totuttu, vääntöä valmistellaan ”anna pikkusormi vien koko käden”-menetelmällä. Osa menetelmää on maitokiintiöjärjestelmän purkaminen, josta riidellään seuraavaksi. Kiintiöistä luopumisesta vuonna 2015 on jo tehty periaatepäätös. Maidon osuus Suomen maatilojen myyntituloista on lähes puolet. Vapaa kilpailu veisi maidon tuotantoa väistämättä pois Suomesta.

Voimmeko uskoa periaatteeseen, että maataloustuotantoa tulee voida harjoittaa kaikilla EU:n alueilla? Jos voisimme, siitä oikeudenmukaisesti seuraisi EU:n maatalouspolitiikan uudistaminen siten, että luonnonhaittojen LFA-tyyliset tuet tulisivat pysyviksi maailman pohjoisimman maanviljelyksemme hyväksi ja niillä kompensoitaisiin eteläisten alueiden kilpailuetua.

Esa Erävalo