Vanhempien erot eivät ole enää ainoa perhe-elämäämme muuttava ilmiö. Yhä useammin puhumme tilanteista, joissa myös vanhempi etääntyy lapsestaan – joskus niin pitkälle, että yhteys katkeaa kokonaan.
Mistä tässä on kyse? Ja ennen kaikkea: olemmeko yhteiskuntana rakentamassa järjestelmää, joka huomaamattaan vaikeuttaa vanhemman ja lapsen välisen vahvan suhteen syntymistä?
Kun lapsen ympäriltä katoavat läheiset aikuiset.
Aiemmin lapsen ympärillä oli usein kokonainen joukko aikuisia. Isovanhemmat saattoivat asua samassa talossa tai pihapiirissä ja osallistua lastenhoitoon yhdessä vanhempien kanssa. Lapsella saattoi käytännössä olla neljä tai jopa kuusi läheistä aikuista, jotka kantoivat vastuuta hänestä.
Sitten yhteiskunta muuttui.
Lapsiperheet muuttivat työn perässä pois kotiseuduiltaan, ja isovanhemmat jäivät yhä kauemmas lapsiperheiden arjesta. Samalla yhteiskunta otti yhä suuremman vastuun vanhusten hoidosta. Sukupolvet eivät enää asuneet yhdessä, eivätkä arjen sukupolvien väliset suhteet syntyneet samalla tavalla kuin ennen.
Seuraavaksi yleistyi kahden vanhemman perhemalli: isä ja äiti huolehtivat lapsesta yhdessä.
Sen jälkeen tuli erojen yhteiskunta.
Kun vanhemmat eroavat, lapsi joutuu väistämättä tilanteeseen, jossa hän ei enää elä saman katon alla molempien vanhempiensa kanssa. Parhaimmillaan vanhemmuus jatkuu eron jälkeenkin läheisenä ja turvallisena. Pahimmillaan toinen vanhemmista jää lapselle hyvin etäiseksi.
Nyt olemme ehkä seuraavan muutoksen äärellä.
Voisiko edessämme olla niin sanottu nollavanhemmuuden ilmiö – tilanne, jossa lapselle ei synny riittävän vahvaa ja pysyvää kiintymyssuhdetta kumpaankaan vanhempaan?
Harvoin puhutaan siitä, että joskus vanhempi ei eroa vain puolisostaan, vaan myös omasta lapsestaan.
Mutta yhä useammin keskusteluun nousee tilanne, jossa vanhempi haluaa aloittaa elämänsä ”puhtaalta pöydältä”. Uusi parisuhde, uusi perhe tai halu rakentaa kokonaan uusi identiteetti voi johtaa siihen, että aikaisemmasta suhteesta syntyneet lapset muuttuvat vanhaan elämään kuuluvaksi taakaksi.
Taustalla voi olla monia seikkoja.
Vanhemman ja lapsen välille ei ehkä ole koskaan muodostunut vahvaa ja turvallista kiintymyssuhdetta. Vanhemman omat traumat, uupumus tai muut vaikeudet voivat heikentää kykyä sitoutua lapseen. Kun emotionaalinen side jää ohueksi, kynnys vetäytyä suhteesta voi kriisin hetkellä madaltua.
Lapselle vanhemman hylkääminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin uuden elämänvaiheen aloittamista. Lapsi ei voi pyyhkiä vanhempaansa pois elämästään samalla tavalla. Hylätyksi tuleminen voi horjuttaa perustavanlaatuista turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa myöhemmin luottamusta, sitoutumista ja omien ihmissuhteiden rakentamista.
Kiintymyssuhde rakentuu arjessa.
Pieni lapsi tarvitsee aikaa, toistoa, syliä, läsnäoloa ja yhteistä arkea. Kiintymyssuhde ei synny päätöksellä eikä palvelujärjestelmän kautta. Se rakentuu tuhansista arkisista hetkistä: siitä, että sama aikuinen lohduttaa, ruokkii, pukee, nukuttaa, leikkii ja on läsnä silloin, kun lapsi tarvitsee häntä.
Pieni lapsi tarvitsee aikaa, toistoa, syliä, läsnäoloa ja yhteistä arkea. Kiintymyssuhde ei synny päätöksellä eikä palvelujärjestelmän kautta. Se rakentuu tuhansista arkisista hetkistä
Jos pieni lapsi viettää suuren osan valveillaoloajastaan kodin ulkopuolella ja illat kuluvat vanhempien omien kiireiden ja digitaalisten laitteiden parissa, on aiheellista kysyä, jääkö perheen yhteiselle elämälle riittävästi aikaa.
Tämä ei ole syytös vanhempia kohtaan.
Useimmat vanhemmat tekevät parhaansa niiden reunaehtojen sisällä, jotka yhteiskunta heille tarjoaa.
Siksi katse pitäisi kääntää myös poliittisiin päätöksiin.
Millaisen perhe-elämän meidän tukijärjestelmämme tekee helpoksi? Millaisen vaikeaksi?
Onko todella niin, että yhteiskuntamme kannustaa parhaalla mahdollisella tavalla siihen, että lapsi voisi viettää ensimmäiset elinvuotensa mahdollisimman paljon aikaa turvallisen ja läheisen aikuisen, omien vanhempiensa, kanssa?
Varhaiskasvatus on tärkeä palvelu, ja monelle perheelle se on välttämätön. Tästä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, tarjoammeko aidosti vaihtoehtoja myös niille perheille, jotka haluaisivat hoitaa pienen lapsensa kotona.
Erityisesti alle kolmivuotiaan lapsen kohdalla pitäisi uskaltaa kysyä, voisiko yhteiskunta tehdä kotihoidosta nykyistä helpomman ja taloudellisesti mahdollisen vaihtoehdon.
Tämä ei olisi vain perhepolitiikkaa. Se voisi olla myös ennaltaehkäisevää hyvinvointipolitiikkaa.
Erityisesti alle kolmivuotiaan lapsen kohdalla pitäisi uskaltaa kysyä, voisiko yhteiskunta tehdä kotihoidosta nykyistä helpomman ja taloudellisesti mahdollisen vaihtoehdon. Tämä ei olisi vain perhepolitiikkaa. Se voisi olla myös ennaltaehkäisevää hyvinvointipolitiikkaa.
Kun vanhempi puuttuu, vertaiset täyttävät tyhjiön.
Jos lapsen ja vanhemman välinen suhde ei muodostu riittävän vahvaksi ja turvalliseksi, lapsi alkaa luonnollisesti etsiä turvaa, hyväksyntää ja suuntaa muualta.
Yksi mahdollinen seuraus on vertaisorientaatio eli tilanne, jossa lapsen tai nuoren ensisijainen emotionaalinen suuntautuminen kohdistuu ikätovereihin aikuisten sijasta. Ilmiöstä ovat kirjoittaneet muun muassa kehityspsykologi Gordon Neufeld ja lääkäri Gabor Maté.
Vertaisorientaatiossa samanikäisten mielipiteet, pukeutuminen, käyttäytymismallit ja säännöt alkavat ohjata lapsen toimintaa enemmän kuin vanhempien tai muiden aikuisten arvot.
Tällöin kyse ei ole vain siitä, että lapsi haluaa kuulua joukkoon. Vertaisryhmästä voi tulla lapselle se paikka, josta hän hakee hyväksyntää, turvaa ja jopa moraalisia raameja. Ongelma on siinä, että lapset ja nuoret eivät pysty tarjoamaan toisilleen samaa suojaa, kokemusta ja viisautta kuin kypsät aikuiset.
Kun aikuisten auktoriteetti samalla murenee, kasvatustyö vaikeutuu. Vanhempien ja opettajien ohjausvoima heikkenee, ja lapsi voi alkaa pitää ikätovereiden hyväksyntää tärkeämpänä kuin aikuisten asettamia rajoja.
Tällä voi olla monenlaisia seurauksia.
Lapsi voi jäädä ilman sellaista vastuullisen aikuisen tarjoamaa mallia, jonka avulla hän oppisi vähitellen säätelemään tunteitaan, ottamaan vastuuta ja kasvamaan itsenäiseksi. Nuori voi puolestaan olla erityisen altis ryhmäpaineelle, päihteille ja riskikäyttäytymiselle, jos ryhmästä erottuminen tuntuu merkitsevän oman tärkeimmän turvaverkon menettämistä.
Siksi kysymys vanhemmuudesta ei ole vain kysymys siitä, kuka hoitaa lasta.
Se on kysymys siitä, kuka kasvattaa lasta.
Entä jos ehkäisisimme ennen kuin korjaamme?
Jos lapsen ensimmäisinä vuosina onnistutaan rakentamaan vahva ja turvallinen suhde vanhempiin, annetaan lapselle jotain, jonka vaikutukset voivat kantaa pitkälle tulevaisuuteen.
Turvallinen kiintymyssuhde ei ratkaise kaikkia elämän ongelmia, mutta se voi antaa lapselle merkittävän perustan kasvulle, oppimiselle ja myöhemmille ihmissuhteille.
Silti käytämme valtavasti yhteiskunnan rahaa siihen, mitä tapahtuu silloin, kun ongelmat ovat jo syviä.
Maksamme lastensuojelusta, sijoituksista ja jälkihuollosta. Maksamme pahoinvoinnista, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista. Maksamme rikollisuuden seurauksista, nuorten jengiytymisestä ja yhä suuremmista turvallisuusmenoista.
Samaan aikaan keskustelemme siitä, kuinka paljon rahaa ennaltaehkäiseviin palveluihin voidaan käyttää. Tässä on jotain nurinkurista.
Miksi emme olisi valmiita sijoittamaan enemmän siihen vaiheeseen, jossa lapsen elämä vasta rakentuu?
Miksi emme vahvistaisi neuvoloita, perhetyötä ja matalan kynnyksen kotipalveluita? Miksi emme auttaisi uupunutta vanhempaa ennen kuin hän romahtaa? Miksi isovanhempien osallistumista perheiden arkeen ei tuettaisi enemmän silloin, kun se on mahdollista?
Ja ennen kaikkea: miksi emme tekisi pienen lapsen hoitamisesta kotona todellista vaihtoehtoa?
Perhepolitiikka lapsen näkökulmasta on sitä, että yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan perheille vaihtoehtoja, ei yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää.
Emme tarvitse paluuta menneisyyteen. Tarvitsemme paremman tulevaisuuden.
Emme tarvitse paluuta menneisyyteen. Tarvitsemme paremman tulevaisuuden.
Meidän pitäisi ajatella perhepolitiikkaa ennen kaikkea lapsen näkökulmasta. Ei ensisijaisesti sitä, kuinka nopeasti aikuinen palaa työmarkkinoille. Ei sitä, kuinka tehokkaasti päivähoitopaikat täytetään.
Vaan sitä, mitä pieni lapsi tarvitsee elämänsä ensimmäisinä vuosina. Hän tarvitsee aikaa. Hän tarvitsee läheisyyttä. Hän tarvitsee turvallisia aikuisia. Ja ennen kaikkea hän tarvitsee kokemuksen siitä, että joku on hänen vuokseen läsnä – joka päivä, uudelleen ja uudelleen.
Voisiko yhteiskunta tarjota paljon vahvemmin mahdollisuuden hoitaa lapsi kotona ainakin ensimmäiset kolme vuotta, jos perhe sitä haluaa?
Tämä ei tarkoittaisi varhaiskasvatuksen vastustamista. Päiväkodit ovat monelle perheelle välttämättömiä ja monelle lapselle tärkeitä paikkoja.
Kysymys on siitä, onko vaihtoehto aidosti olemassa.
Vanhemmalla pitäisi olla myös taloudellisesti mahdollinen mahdollisuus hoitaa alle kolmivuotiasta lastaan kotona ilman, että perhe putoaa köyhyysloukkuun tai vanhempi menettää kokonaan asemansa työelämässä.
Jos kotihoidossa olevan lapsen hoitaminen on yhteiskunnalle huomattavasti halvempaa kuin päivähoidon järjestäminen, miksi emme käyttäisi tätä mahdollisuutta myös ennaltaehkäisevänä investointina?
Kyse ei ole vain siitä, mitä kotihoito maksaa. Kyse on siitä, mitä vahvan vanhempi–lapsi-suhteen rakentuminen voi tulevaisuudessa säästää.
Olemmeko rakentaneet vääränlaisen järjestelmän?
Tässä kohtaa katse on käännettävä yhteiskuntaan.
Millaisia valintoja poliittisilla päätöksillä tehdään? Mitä yhteiskunta palkitsee ja mitä se tekee taloudellisesti mahdolliseksi?
Jos kahden erillisen kodin perustaminen on taloudellisesti helpompaa kuin perheen yhdessä pysyminen, onko järjestelmässä jotakin korjattavaa?
Jos vanhemman kotona viettämä aika pienen lapsen kanssa merkitsee merkittävää taloudellista menetystä, kannustammeko todella perheitä siihen, mitä lapsi tarvitsee?
Ja jos varhaiskasvatusjärjestelmämme rakentuu niin, että yhä useampi lapsi siirtyy hyvin nuorena kokopäiväiseen hoitoon, olemmeko koskaan kunnolla arvioineet tämän mallin kaikkia seurauksia?
Jos varhaiskasvatusjärjestelmämme rakentuu niin, että yhä useampi lapsi siirtyy hyvin nuorena kokopäiväiseen hoitoon, olemmeko koskaan kunnolla arvioineet tämän mallin kaikkia seurauksia?
Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Niitä pitäisi kuitenkin voida esittää ilman, että keskustelu muuttuu hyökkäykseksi varhaiskasvatusta tai työssäkäyviä vanhempia vastaan.
Useimmat vanhemmat tekevät parhaansa. He toimivat siinä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jonka päätöksentekijät ovat rakentaneet.
Siksi vastuu ei voi olla vain yksittäisellä vanhemmalla.
Lapsi tarvitsee enemmän kuin järjestelmän.
Ehkä olemme tehneet vanhemmuudesta liian kapean kysymyksen.
Olemme puhuneet siitä, kuka on juridisesti huoltaja. Kuka saa etuuden. Kuka maksaa elatusapua. Kuka saa lapsilisän. Kuka vie lapsen päiväkotiin.
Mutta lapsen näkökulmasta tärkein kysymys on paljon yksinkertaisempi: Kuka on minun aikuiseni? Kuka tietää, mistä minä pidän? Kuka huomaa, kun minulla on paha mieli? Kuka lohduttaa, kun pelkään? Kuka opettaa minulle, miten tässä maailmassa eletään? Kuka on siinä silloin, kun mitään erityistä ei tapahdu?
Lapsi tarvitsee ennen kaikkea jatkuvuutta, läsnäoloa ja turvallisia ihmissuhteita.
Meidän ei pitäisi rakentaa yhteiskuntaa, jossa lapsen ympärillä on paljon palveluita mutta liian vähän aikaa aikuisten kanssa.
Ehkä meidän pitäisi palata ajatukseen, että lapsen kasvattaminen ei ole vain vanhempien yksityinen projekti. Se on koko yhteiskunnan yhteinen tehtävä.
Ennen lapsella saattoi olla neljä tai kuusi läheistä aikuista.
Nyt pahimmillaan voi olla tilanne, jossa lapsella on paperilla kaksi vanhempaa, mutta arjessa ei yhtäkään riittävän läsnä olevaa aikuista.
Pahimmillaan voi olla tilanne, jossa lapsella on paperilla kaksi vanhempaa, mutta arjessa ei yhtäkään riittävän läsnä olevaa aikuista.
Siinä on yhteiskunnallinen ongelma, jota emme ratkaise rakentamalla vain lisää palveluita lapsen ympärille.
Ratkaisu alkaa siitä, että annamme lapselle aikaa. Annamme vanhemmalle mahdollisuuden olla vanhempi.
Ja rakennamme yhteiskunnan, jossa lapsen ei tarvitse kasvaa yksin aikuisten kiireen keskellä.
Sillä lapsi ei tarvitse täydellistä vanhempaa. Hän tarvitsee vanhemman, joka jää.
Joten: Millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa? Sellaisenko, jossa lapsella on ympärillään yhä enemmän palveluita mutta yhä vähemmän läheisiä aikuisia? Vai sellaisen, jossa vanhemmalla on todellinen mahdollisuus olla lapselleen läsnä silloin, kun lapsi sitä eniten tarvitsee?
Lopulta kyse ei ole vain päivähoidosta, kotihoidosta, etuuksista tai perhepolitiikasta.
Kyse on siitä, millaista lapsuutta yhteiskunta mahdollistaa.
Ja vielä syvemmästä kysymyksestä:
Kuka kasvattaa lapsemme, jos vanhemmuudelle ei anneta aikaa?
