Toinen tasavalta oli sellainen näytelmä, joka oli lähes pakko päästä näkemään. Onhan se pitkälti tuttua, koettua historiaa: lapsuus 1960-luvulla ja teinivuodet 1970–80-lukujen vaihteessa menivät Kekkosen valtakauden, kylmän sodan ja suomettumisen varjossa.
Tuo aikakausi kiinnosti ja se, mitä käsikirjoittaja ja ohjaaja Esa Leskinen saa irti sotien jälkeisestä ajasta aina 1990-luvulle saakka. Näinä vuosikymmeninä Suomi muuntuu agraarisesta perähikiästä kivuliaiden rakennemuutosten kautta lopulta Eurooppaan kelpaavaksi. Berliinin muuri sortuu ja Neuvostoliitto hajoaa ryskyen.
Ja millainen porukka tuon näytelmän yleisölle tarjoileekaan!
Esa Leskinen ja Mika Myllyaho olivat pitkään Ryhmäteatterin voimakaksikko, Leskinen taiteellisena johtajana peräti kaksi vuosikymmentä. Kaksikko on jälleen samassa talossa. Myllyahosta tuli 2010 Helsingin Rautatientorin laidalla komeilevan Suomen kansallisnäyttämön pääjohtaja, ja Leskisestä 2018 teatterin pääohjaaja.
Olisiko kaksikon kunniaksi nyt laitettava se, että upeaan näyttelijäkaartiin saatiin vieläpä sellaiset konkarit kuin Vesa Vierikko ja Jukka Puotila? Puotila on ollut omasta työpaikastaan Suomen Kansallisteatterista jo muutaman vuoden eläkkeellä – mutta suostui taas Leskisen-Myllyahon seireenikutsuun. Vesa Vierikko jättää jäähyväisiään näyttämöllä. Hän on luopunut ulkoiselle habitukselleen tunnusomaisesta parrastaan vanhenevan Kekkosen rooliin. Jos Janne Reinikaisen nuoressa Kekkosessa on vielä ärsyttäviä, itsevaltaisia piirteitä, käy haurastuvan ja sairastavan Kekkosen tulkinta Vierikon käsittelyssä peräti koskettavaksi.
Neuvostoliitto aina Stalinia myöten on tietenkin näkyvästi esillä. Ja se kumartelu idän suuntaan – sille ei loppua näy. Ei pelkästään Moskova vaan myös Tehtaankatu: olimme ja olemme myrkyllisen naapurin rajamaa.
Jukka Puotila tekee J. K. Paasikivestä, Kekkosen edeltäjäpresidentistä, muhkean hahmon. Paasikiven viisaat ennustukset antavat ensin suuntaviivoja nuorelle Urho Kalevalle. Vaikuttavimmat kohtaukset kuitenkin nähdään silloin, kun kauan sitten manan majoille mennyt Paasikivi saapuu vierailemaan omaan maailmaansa jo sulkeutuneen vanhan presidentin harhaisiin hetkiin.
Paasikiven viisaat ennustukset antavat ensin suuntaviivoja nuorelle Urho Kalevalle. Vaikuttavimmat kohtaukset kuitenkin nähdään silloin, kun Paasikivi saapuu vierailemaan omaan maailmaansa jo sulkeutuneen vanhan presidentin harhaisiin hetkiin.
Näytelmässä rakennetaan pula-ajan Suomesta hyvinvointiyhteiskuntaa. Leskinen nostaa tekstityksin esiin nyt monet jo unohtuneet naiskansanedustajat. Nämä ajoivat niin lapsilisä-, sairausvakuutus-, kansaneläke-, sosiaaliturva-, opintotuki- kuin kansanterveyslakejakin. Nuo suuret parannukset ja voitot, jotka 1950–70-luvuilla muokkasivat Suomesta pohjoismaista mallimaata, ovat nyt käymässä köyhtyvälle ja ikääntyvälle ja heikosta syntyvyydestä kärsivälle kansallemme liian kalliiksi. Suomi-neidon vene souti pitkään kohti menestystä ja kasvua. On kuin nyt huopaisimme kohden samaa niukkuutta, josta sotien jälkeen lähdettiin.
Monia muitakin lakeja säädetään näyttämöllä, kuten nyt vaikka sitä, että sama Kekkonen aina vain jatkaa presidenttinä. Muut vetäytyvät. Olavi Honka, jonka piti olla SDP:n ja Kokoomuksen ehdokas vuoden 1962 eduskuntavaaleissa, luopui ”isänmaan edun vuoksi”. Vaiko isänmaan ja äiti-Venäjän yhteisen edun vuoksi?
Ohjaaja käyttää videoprojisointia oivallisesti hyväkseen. Kuvaajat hääräävät kohtauksissa, mutta vastalahjaksi katsomo saa seurata näyttelijöiden herkulliset mikroilmeetkin. Muusikko Jussi Tuurna luo kohtauksiin kiehtovan äänimaiseman.
Suurin osa näyttelijöistä tekee useita rooleja. Nähdäänpä Jukka Puotila myös nuorena pääministeri Mauno Koivistona, otsakiehkuroineen kaikkineen. Kristiina Halttu, Katariina Kaitue ja Sari Puumalainen näyttävät taitojaan taipuessaan milloin kansanedustajaksi, milloin miesministeriksi, milloin loppukohtauksen bilettäjäksi tai – kirjaimellisesti – koukkuselkäiseksi neuvostotulkiksi, jonka Kaitue suorastaan karikatyyrisesti tulkitsee.
Loppukohtaus 1980–90-lukujen vaihteen kasinoajan ja nousukauden raivokkaassa juhlimisessa – enkä nyt paljasta yhtään enempää – jättää katsojan odottamaan vielä kolmattakin tasavaltaa.
Toinen tasavalta sai ensi-iltana 12. helmikuuta 2026, ja se jatkaa syyskaudelle. Tämän kevään näytökset on jo loppuunmyyty, mutta esitykset jatkuvat jälleen elokuun puolivälissä. Huhtikuun alussa lippuja syksylle on vielä saatavilla.
• Ohjaus Esa Leskinen, lavastussuunnittelu Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simone, musiikki Jussi Tuurna, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Paula Lehtonen, livevideosuunnitelu Ida Järvinen, äänisuunnittelu Esa Mattila, naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi, taustoittava tutkija Riku Luostari
• Näyttelijäkaarti: Vesa Vierikko, Janne Reinikainen, Taisto Oksanen, Jukka Puotila, Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Valtteri Simonen, Antti Pääkkönen, Sari Puumalainen, Kristiina Halttu, Jussi Tuurna, Erik Rehnstrand
• Kuvat: Suomen Kansallisteatteri / Mitro Härkönen
