Tuossa ovat ne suuret porttihongat, joiden luona rinteessä Eino Repo putosi polvilleen. Kotiin pääsyn harras odotus vei jalat alta. Siinä hän itki ja kiitti. Hiljaa sydämessään vaiko vankeuden käheyttämällä äänelläään, sen tiesi vain Jumala, jolle Eino vuodatti sydämensä.
Tuossa on pappilanmäki, jossa äiti vastaanotti kaivatun ja kadonneeksi luullun poikansa, sen, josta Jumala oli kuitenkin näyttänyt ilmestyksen kesken tämän pitkää sotavankeutta.
Tässä on Einon pikkuruinen peltotilkku, joka Neuvostoliiton sotaleireiltä vapautuneelle evakolle ja invalidisoituneelle sotaveteraanille osoitettiin. Tästä Aili-puoliso parahti: ”Tuos myö ei eletä millään.”
Tässä on Revon puutarha. Tässä tie, joka vie taloon ja kaikille niille rakennuksille, jotka rakensi sotavanki Eino.
Einon miniä ja elämäkertakirjailija Riitta-Liisa Repo kierrättää Einon tärkeillä paikoilla Parikkalan talvisissa maisemissa. Pihapiiri on laaja, rakennuksia useita. Einon pojanpojanpoika kerran kysyi:
– Onko ukin isä nämä kaikki rakentanut. Kuka hänelle maksoi?
Eino oli ennen jatkosotaan joutumistaan melkein kihlannut Ailin, johon oli kovasti mieltynyt. Uskovaiset nuoret olivat menossa hengellisille nuorisopäiville toiselle paikkakunnalle, ja kihlat olisi hankittu siellä. Einolle tuli kuitenkin määräys astua palvelukseen.
Kohtalokas jatkosota
Talvisodasta Eino oli kotiutunut vailla fyysisiä vammoja. Jatkosota oli hänelle kohtalokas. Ennen yhdelle partioretkelle lähtöä Eino vetäytyi sivummalle itsekseen, kuiskaamaan Jumalalle: ”Ole miun kanssa tällä matkalla, käyköön miten tahansa, mutta ole miun kanssa.”
Eino haavoittui pahasti ja jäi vihollisen käsiin. Hänet otettiin vangiksi. Alkoi pitkä kidutus epäinhimillisissä oloissa ja raskaassa työssä, siirtyminen leiriltä toiselle. Einon elämänlanka oli usein katkeamaisillaan. Nälkä, syöpäläiset, kylmyys ja vakavat sairaudet koettelivat häntä kuoleman partaalle kerta toisensa jälkeen.
Alkoi pitkä kidutus epäinhimillisissä oloissa ja raskaassa työssä, siirtyminen leiriltä toiselle. Einon elämänlanka oli usein katkeamaisillaan. Nälkä, syöpäläiset, kylmyys ja vakavat sairaudet koettelivat häntä kuoleman partaalle kerta toisensa jälkeen.
Talvi oli hyisen kylmä ja niin oli miesten huonekin. Pienestä, osin rikkinäisestä ikkunasta pyrytti lunta sisälle. Reikää yritettiin tukkia, huonoin tuloksin. Öisin, kun uni olisi tuonut unohduksen, luteet alkoivat oman työnsä. Ne eivät väsyneet koskaan. Paljaaksi jääneet ihon osat saivat armottomia puremia. Porukalla syöpäläisiä koetettiin tappaa liitsaamalla niitä, mutta siitä jäi niljakas jälki ja etova haju. Välillä huoneita jätettiin kylmilleen ja vangit siirrettiin toisiin tiloihin. Apu oli vain tilapäinen, sillä verenimijät sikisivät pian uudelleen ihmisten muutettua takaisin. (KATKELMA KIRJASTA)
Kersantti Eino Repo Parikkalasta kitui lähes kolme ja puoli vuotta Neuvostoliiton vankileireillä.
Samaan aikaan kotirintamalla äiti Anna Maria, rakastettu Aili ja sisarukset perheineen olivat täysin tietämättömiä Einon kohtalosta. He pelkäsivät pahinta mutta syvällä sydämessään toivoivat ja rukoilivatkin, että kadonnut Eino vielä löytyisi. Äiti oli kuopuspoikansa Einon lähettänyt sotaan erityisellä siunauksella. Äidin uskoa kannatteli uni, kuin ilmestys, jonka hän näki Einon ollessa kadonneena. Unessa Eino oli heinäpellolla, mutta pojan ja äidin välissä oli jonkinlainen este. Äiti kutsui poikaansa kotiin, mutta Eino vastasi, että heinää pitää tehdä vaikkei jaksaisikaan, ja lupasi tulla, kun juopa on asettunut. Häntä hoputetaan töihin, että ”tavai rapota”.
Jospa Eino pääsisi sittenkin palaamaan!
Uusi leiri oli Einolle tuntematon. Tällä leirillä aloitettiin metsätyöt. Vaatteet kastuivat sateessa, eikä niitä saanut kylmissä parakeissa kuiviksi. Miehet kulkivat viikkotolkulla märissään. Metsätyö oli aivan liian kovaa heikoille vangeille, varsinkin niille, jotka eivät olleet tottuneet ruumiilliseen työhön. Tottumattomien osuus puolestaan lisäsi kokeneempien työtaakkaa, sillä prikaatille oli laitettu normi. Miestä alkoi mennä – monen matka päättyi näihin metsiin. (KATKELMA KIRJASTA)
Eino kuului porukan hiljaisiin. Hän ei tehnyt itsestään numeroa, ei pitänyt meteliä. Piti osata olla ilmeetön ja hiljainen – ja jatkuvasti varuillaan. Jouduttiin kuulusteluihin ja vankeja yritettiin värvätä Neuvostoliiton kätyreiksi.
Mittaamattoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen sota loppui. Jäljelle jääneitä sotavankeja alettiin päästää takaisin Suomeen.
Kaikki jäi taakse – eteen vain elämä
Parikkala oli haljennut kahtia jatkosodan jälkeisissä kohtuuttomilta tuntuneissa rauhan ehdoissa. Evakot joutuivat uuden rajan toiselle puolen, Eino Revon ja Aili Heinosen kotitilat jäivät Neuvostoliiton puolelle. Kaikki menetettiin. Tästä Eino ei tietenkään tiennyt yhtään mitään.
Parikkala oli haljennut kahtia jatkosodan jälkeisissä kohtuuttomilta tuntuneissa rauhan ehdoissa. Evakot joutuivat uuden rajan toiselle puolen, Eino Revon ja Aili Heinosen kotitilat jäivät Neuvostoliiton puolelle. Kaikki menetettiin.
Ei hän tiennyt myöskään sitä, miten sodassa oli käynyt omille sukulaisille. Saati, oliko Aili odottanut häntä – lähes kihlattuaan – vai lähtenyt jonkun muun matkaan.
Eikä vapaaksi päässyt Eino arvannut odottaa, että kiduttavan sotavankeuden hinta olisi myös häpeä. Vangeiksi joutuneet eivät palanneet suurina sankareina, vaan heihin kohdistui monenlaisia epäilyksiä. Oliko Einokin ehkä ”ryssän kätyri”? Omilta pelloiltakin vietiin kuulustetavaksi vielä vuosia myöhemmin. Neuvostoliitosta, entisestä vihollisesta, oli tullut ystävä, jonka edessä Suomi tuntui olevan polvillaan. Se hämmensi nuoruutensa ja terveytensä uhranneen veteraanin ja kaiken menettäneen evakon mieltä ja satutti hänen oikeudentuntoaan.
Einon tarina on nyt, 115 vuotta hänen syntymänsä jälkeen, kaikkien luettavana. Eino sai Ailinsa ja tyhjästä alkoi elämän rakentaminen uudelleen. Sotainvalidi ja entinen sotavanki, sotaveteraani ja evakko Eino antaa sellaisen esimerkin, jota parhaiten kuvaa pieni mutta korvaamattoman naseva suomalainen sana: sisu.
Eino Revon tarinan keskeiset henkilöt
Pekko (Petter) Repo 1860–1913
Einon isä, kuoli kuopuspojan Einon ollessa parivuotias
Anna Maria Repo 1877–1949
Einon äiti, 8-lapsisen perheen leskiäiti ja evakko
Eino Repo 1911–1990
sotavanki, sotaveteraani ja evakko, suutari, pienviljelijä ja kauppapuutarhan perustaja
Aili Anna Repo (o.s. Heinonen) 1918–2011
Einon vaimo
Esko Repo, s. 1947, Esa Repo, s. 1950 ja Pekka Repo, s. 1952, joka jatkaa Eino-isän aloittamaa puutarhayritystä
Eino ja Aili Revon pojat
Ida Repo 1898–1974 ja
Siiri Repo 1909–2004
Einon naimattomat isosiskot, jotka asuivat vuosikymmeniä samassa taloudessa Einon ja Ailin perheen kanssa
Riitta-Liisa Repo
Riittääkö leipä – Einon tarina -kirjan kirjoittaja, Einon miniä, Pekka Revon puoliso
Lue lisää Eino Revon elämästä, elämäkertakirjasta ja kirjan kirjoittajasta:
Eino Revon esikoispojan Esko Revon haastattelu: ”Syntymäni on kaksinkertainen ihme”
Riitta-Liisa Revon haastattelu: ”Kaipasin hyvää aihetta ja löysin sen harvinaisen läheltä”
