Riitta-Liisa Repo innostui opiskelemaan luovaa kirjoittamista toistakymmentä vuotta sitten. Lopputyö antoi kimmokkeen jatkaa.
– Sain niin kiittävää palautetta, että aloin etsiä uutta aihetta, johon syventyä.
Aihe löytyi aivan läheltä.
– Kukaan ei ollut kertonut appiukkoni Eino Revon evakkotarinaa, saati sotavankeusaikaa tai sitä miten hän vapautumisensa jälkeen tyhjästä rakensi perheelleen uuden elämän ja elinkeinon.
Kirjailija Sirpa Kähkönen antoi kannustuspotkun Riitta-Liisan hankkeelle.
– Kähkönen totesi, ettei evakoista ole kirjoitettu tarpeeksi.
”Rakentelin Einon aikajanoja, kirjoittamiselleni en laittanut takarajaa”
Perusteelliseen taustatyöhön kului vuosia. Riitta-Liisa rakenteli aikajanoja: Einon elinvuodet, sota, vankeusaika. Suomen, Einon ja sodan historiat solmiutuivat yhteen.
– En laittanut itselleni aikarajaa. Lopulta pääsin kirjoittamaan. Tekstin tuottaminen on minulla kuitenkin hyvin hidasta.
Kun sodan kauhut ja sotavankeuden hirveydet alkoivat tutkittaessa tuntua liian raskailta, oli pakko pitää taukoa. Ei mitään tunnin siestaa, vaan päivien paussi.
Välillä oli pakko pitää taukoa sodan ja sotavankeuden hirvittävyyksistä.
– Nyt ei yhtään enää sotaa, ajattelin välillä.
– Kykenin säilyttämään kirjoittajan etäisyyden silloin, kun tutkin lähdemateriaalia. Mutta kun kerroin Einon helvetti-kokemuksesta tai selviämisestä tappavasta punataudista, oli pirrautettava itkut, Riitta-Liisa Repo myöntää.
Eino haavoittui rintamalla. Ennen vangitsemistaan hän vaipui tajuttomuuteen pahoin palaneena, veren- ja nestehukan kourissa. Silloin hän koki joutuneensa helvettiin.
Eino oli ollut helvetissä, pahimman vaivan paikassa, mitä ihminen kuvitella saattaa. Hän oli ihmisjoukossa kuin kattilassa ja ilkeät paholaiset kiusasivat ja pistelivät koko ajan piikeillä. Siellä oli tukahduttavan kuumaa eikä aurinkoa näkynyt. Kaikki valittivat janoissaan ja tuskissaan. Ahdistus ja toivottomuus velloi kuin myrkkyliemi kattilassa. Eino katseli kaikkia ihmisiä, jotka jakoivat saman hirvittävän kohtalon hänen kanssaan. Se oli kauheaa, sanoin kuvaamattoman hirveää! Syvä, lohduton toivottomuus leimasi koko paikkaa.
”Ei! Hyvä Jumala, päästä minut pois täältä! Rakas Jumala, vie pois! Rakas Jumala, päästä vielä pois!”
Nyt herättyä oli ylimaallisen levollinen mieli, helvetistä juuri päässeen. Kaikesta huolimatta sai olla elossa, armon ajassa. (OTE KIRJASTA)
Helpotus oli kuitenkin vain hetkellinen. Vaikeasti haavoittunutta suomalaista sotilasta alettiin siirtää venäläisten puolelle. Hänestä oli tullut arvokas vanki.
Henki hiuskarvan varassa
Vankileirillä Einon henki oli hiuskarvan varassa usein. Vakavin tilanne tuli, kun hän sairastui kaikkien pelkäämään punatautiin, rajuun suolistotulehdukseen. Se vei hengen monelta vankitoverilta. Eino hoippui pitkään kuoleman porteilla kuumeisena ja aliravittuna.
Oli ihme, että Eino selvisi näistä kaikista koettelemuksistaan hengissä. Vaikka lähes kaikki vietiin, jäivät jäljelle tärkeimmät: usko Jumalaan sekä sitkeä pyrkiminen eteenpäin.
Kirjailija sai arvokasta lisämateriaalia Eino Revon sotavankitovereilta Esko Boxbergilta ja Reino Joukamolta.
– Joukamo lahjoitti minulle tutkittavaksi muistelmat sotavankiajaltaan. Alun perin hän oli tarkoittanut ne ainoastaan omalle perheelleen.
Einon vanhin poika, Riitta-Liisan lanko Esko Repo, oli nauhoittanut isänsä muistoja ja keskusteluja 1980-luvulla.
Pikkuhiljaa palasista alkoi muodostua Einon historian kokonaismosaiikki.
”Einon maailma vei mukanaan”
– Vaikka pidin taukoja ja tarvitsin itselleni kirjoitusrauhan, ei ollut epäilystä teoksen jäämisestä kesken. Einon maailma vei mukanaan, Riitta-Liisa Repo tunnustaa.
Hiljainen ja vaatimaton, vaivojaan valittamaton appiukko oli miniälleen tuttu. Kaksi sukupolvea asutti samaa taloutta. Kun sairaanhoitaja Riitta-Liisa avioitui Pekka Revon kanssa 1980-luvun alussa, oli luonnollista muuttaa Einon ja Ailin luokse, yhteiseen taloon. Olihan Pekka isänsä perustaman Revon puutarhan seuraava yrittäjä.
Ei ne mitään meille maha, meillä on suojelija.
Einon lapsuuden ja nuoruuden vaiheet 1910-luvulta lähtien kirjoittaja joutui osin kuvittelemaan. Lukijalle piirtyy kuva siitä agraari-Suomesta, joka on jo siirtynyt unholaan.
– Kuinka usein olisinkaan halunnut kysyä lisää yksityiskohtia, Riitta-Liisa kertoo.
– Sotavankeudessa kaiken voittava tarve on ollut pysyä hengissä. Miten ihmeessä Eino vielä jakoi toisille vangeille toivoa!
– Joukamolle, joka oli toistakymmentä vuotta häntä nuorempi, oli Eino sanonut, että ’ei ne mitään meille maha, meillä on suojelija’.
Viime kesänä Riitta-Liisa Repo sai kokea voittoisan hetken. Ensimmäiset kappaleet uunituoretta kirjaa saapuivat lopulta painosta. Kuljetusliike toi ne siihen tuttuun pihapiiriin, maisemaan, jota Eino oli vuosikymmenten ajan rakentanut ja varmasti rakastanutkin. Kirjailija pyrähti pieneen riemutanssiin. Sotavangin elämä tuli vihdoin valmiiksi. Nyt ainutkertainen tarina olisi jaettavissa kaikille kiinnostuneille.
Sotavanki ja sotaveteraani, evakko Eino Repo 1911–1990 läheisten sanoin:
• ei valittanut, vaikka keuhkot, ruuansulatus sekä selkä huonot, silmä- ja kuulovamma
• ei katkeroitunut kokemuksistaan
• herkästi paleleva
• näki yöpainajaisia
• turvasi Jumalaan sodassa ja rauhassa
• pienviljelijä
• aloitti kauppapuutarhan
• älykäs ja innovatiivinen yrittäjä, joka luki paljon
• rakensi kastelujärjestelmäksi painovoiman avulla toimivat sadevesialtaat
• lähti mielellään ongelle ja hiihtelemään lastenlastensa kanssa
Lue lisää sotavanki Einosta:
Talossa, jonka rakensi Eino – Taustalla uskomaton selviytyminen vankileireiltä – Sotaveteraanin, sotavangin ja evakon Eino Revon elämänkudokseen solmiutuu monta ihmettä ja Jumalan kädenjälki
Eino Revon esikoispojan Esko Revon haastattelu: ”Syntymäni on kaksinkertainen ihme”