Paperilla Blomqvist-Lyytikäisen elämä näyttää menestystarinalta. Suomenruotsalaisesta perheestä ponnistanut kympin tyttö pääsi lääkikseen ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi. Opiskeluvuosina hän löysi aviomiehen ja perusti perheen. Ihanan perheen, kuten hän itse sanoo aviomies Timosta ja kahdesta, nyt jo aikuisesta tyttärestään. Kiireisen arjen keskellä hän näyttää jatkuvasti päivittäneen myös ammattillista osaamistaan, jopa oman elämänsä vaikeimpina vuosina.
Nuorisopsykiatrian erikoislääkäriksi hän valmistui 2008. Työuraa on kertynyt usean sairaanhoitopiirin alueelta, lasten- ja nuorisopsykiatrian sekä kehitysvammapsykiatrian yksiköistä, ylilääkärin tehtäviä myöten. Hän on myös perustanut hoitokoti Tulevaisuuden portin, jonka osaomistaja oli vuoteen 2015 asti. Tällä hetkellä hän on vastuulääkärinä neljässä lastensuojeluyksikössä, työskentelee kehitysvammalääketieteen ylilääkärinä ja pitää lisäksi omaa yksityisvastaanottoa Kouvolassa.
Kun tätä artikkelia kirjoitettiin, hän oli juuri valmistunut lasten- ja nuorten traumapsykoterapeutiksi. Vain muutama vuosi aiemmin (2023) hän oli valmistunut keho-orientoituneeksi työnohjaajaksi.
Ansioluettelosta hengästyneen toimittajan on pakko kysyä, onko Blomqvist-Lyytikäisellä joitakin aivan erityisiä voimavaroja. Onko hän resurssi-ihminen?
Istumme Blomqvist-Lyytikäisen Kouvolan keskustassa sijaitsevassa vastaanottohuoneistossa. Blomqvist-Lyytikäinen istuu psykiatrin tuolissaan ja toimittaja asiakkaalle varatussa tuolissa, kasvotusten.
– Taidan olla pikemminkin addikti kuin resurssi-ihminen, Blomqvist-Lyytikäinen toteaa.
Lausahdus on helppo tulkita itseironiaksi, sillä samaa omintakeista, elämänmakuista huumoria viljellään Katariina Hakaniemen kirjoittamassa Hän kuuli lintujen laulavan (Docendo, 2025) kirjassa, jossa Mikaela Blomqvist-Lyytikäisen tarina on koottu kirjoihin ja kansiin. Mutta onko se kertomus parantumisesta, toipumisesta vai mistä? Otetaan selvää.
Psykiatrina Blomqvist-Lyytikäinen puhuu mielummin toipumisesta kuin parantumisesta. Hän on itsekin matkalla eivätkä asiat, jotka ovat häntä aiemmin vaivanneet, ole kokonaan jättäneet häntä. Uusiakin muistoja on pyrkinyt pintaan. Kysymys tuntuukin olevan siitä, kuinka hyvin oppii elämään muistojensa kanssa ja vakauttamaan itseään tilanteissa, joissa ikäviä asioita tulee käsiteltäväksi.
Mutta mistä ihmeestä hän keräsi rohkeuden kertoa tarinansa, joka kuitenkin sisältää yhden yhteiskunnan vaikeimman tabun, insestin. Hieman vähemmän kielletty puheenaihe on se, että ammatikseen ihmisiä auttava joutuukin yhtäkkiä asiakkaidensa kanssa samaan tilanteeseen, autettavaksi.
– Ammatti ei suojaa miltään. Valitettavasti vain kynnys hakea apua kasvaa usein liian korkeaksi.
Blomqvist-Lyytikäinen kertoo asettaneensa kirjalleen kaksi tavoitetta. Ensimmäiseksi hän halusi murtaa häpeän siitä, että ammattiauttaja joutuu itse autettavaksi.
– Ammatti ei suojaa miltään. Valitettavasti vain kynnys hakea apua kasvaa usein liian korkeaksi.
Ja toinen, vähintään yhtä tärkeä tavoite, on tuoda vaikeassa tilanteessa eläville lohtua. Omassa elämässään tiheääkin tiheämmän pimeyden halki taivaltaneen psykiatrin perussanoma on toivo.
Sanoma haluttiin kirjoittaa kirjan takakanteen näkyviin niin, että sen voi juostessakin lukea: Toivotonta tapausta ei ole.
Nykyisen toipumismatkan voi kenties katsoa alkaneen reilut 16 vuotta sitten. Tuolloin nelikymppisen Blomqvist-Lyytikäisen elämässä alkoi epätavallinen vaihe tammikuussa 2010, kun muistin pintaan alkoi pulpahtaa traumaattisia tapahtumia lapsuudesta. Ne löivät lopulta aallon lailla yhden ainoan automatkan aikana. Blomqvist-Lyytikäinen oli palaamassa tuttavapariskunnan kanssa Kouvolaan Sastamalassa pidetystä Isän sydän-seminaarista.
– Viikonloppuna oli puhuttu isän rakkaudesta, ja se todennäköisesti oli osaltaan käynnistämässä tätä prosessia.
Psykiatrina Blomqvist-Lyytikäinen tietää myös, että viimeistään nelikymppisenä muistot puskevat kielloista huolimatta pintaan, kun energiatasot ovat laskeneet ja suojaavien roolien ylläpito vaikeutuu.
Joka tapauksessa: Hän alkoi muistaa takautuvasti tapahtumia vuosikymmenten takaa. Jo seminaarin aikanakin oli tuntunut, että isän rakkauden vastaanottamisessa oli vaikeuksia. Blomqvist-Lyytikäisen trauma oli hyväksikäyttö, ja hyväksikäyttäjä oli oma isä. Sysimustaa traumaa syvensi se, ettei kukaan ollut tullut hänen puolelleen ja suojellut häntä.
Tammikuisesta seminaarista alkanut toipumismatka paljasti psykiatrille myös pitkäaikaisen dissosiatiivisen käytöksen. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihmisen mieli katkaisee yhteyden nykyhetkeen, omiin tunteisiin, muistoihin tai identiteettiin. Blomqvist-Lyytikäiseltä se oli tiettyjen muistojen lisäksi estänyt tuntoaistin, kuten esimerkiksi kivut. Hän ei muistanut ”poissaolonsa” aikaisia tapahtumia tai keskusteluja. Hän ei myöskään kuullut lintujen laulavan.
Psykiatrina Blomqvist-Lyytikäinen tiesi, että dissosiaatio on usein seurausta traumasta kuten vaikeasta lapsuuden kokemuksesta, onnettomuudesta tai väkivallasta. Mieli ikäänkuin irrottautuu todellisuudesta suojellakseen ihmistä sietämättömältä kivulta tai kauhulta.
Mutta niinkuin hyvin harvasta, ei psykiatristakaan, ollut vaikeimmassa vaiheessa auttamaan itseään. Oppikirjoissa dissosiatiivisesta häiriöstä ei ollut montaakaan sivua. Blomqvist-Lyytikäinen oli ajatellut sen olevan raflaavampi oireisto kuin mitä hän itse oli kokenut.
– Vaikka olin osannut liittää oman oireilun muistoihin, en silti itsekään ymmärtänyt dissosiaatiota, jotta olisin pystynyt esimerkiksi kyseenalaistamaan, kun minulla epäiltiin kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Hyvin pian aloitettu psykoterapiakaan ei tuonut siinä määrin helpotusta elämään kuin oli toivottu. Lopulta Blomqvist-Lyytikäisen oli myönnettävä itselleen ja perheelleen, että hän tarvitsi sairaalahoitoa. Paikaksi valikoitui psykiatrinen osasto, jossa ei ollut pelkoa siitä, että Blomqvist-Lyytikäinen olisi törmännyt omiin potilaisiinsa.
Hänellä epäiltiin ahdistusta, masennusta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kun oikeaa diagnoosia ei löytynyt, oikea hoitokin antoi odottaa itseään.
Blomqvist-Lyytikäinen koki silti hoitojaksot sairaalassa turvallisiksi ja hyviksi. Lääkitys oli vahva. Hurjimmillaan Ketipinoria meni 600 milligrammaa, Litoa 1050 milligrammaa, Diapamia 40 milligrammaa, Mirtazapinia 37,5 milligrammaa ja Venlaflaxinia 225 milligrammaa vuorokaudessa.
Monesti ajatuksissa olikin, miten ihmeessä kaikista näistä lääkkeistä pääsee joskus eroon ja että eikö olon pitäisi jo helpottaa tällaisella hevoskuurilla ja levolla?
Tänä päivänä Blomqvist-Lyytikäistä puistattaa ajatella, mitä olisi käynyt, jos lääkitys olisi jatkunut pitempään yhtä järeänä.
Traumaterapiakeskuksen johtajan konsultaatiokäynti johti diagnoosin tarkentumiseen ja hoitosuunnitelman muutokseen. Johtajan viesti oli napakka, mutta samalla se tuntui helpotukselta:
– Tähän eivät kuule mitkään pillerit auta.
Trauma veti kuitenkin Blomqvist-Lyytikäistä syövereihinsä. Alkoi tuntua, että helpoin tapa olisi päättää itse päivänsä. Itsemurha-aikeet kuitenkin estettiin kerta toisensa jälkeen. Blomqvist-Lyytikäinen kertoo merkillisestä kohtaamisesta, joka hänellä oli erään sairaalajakson aikana Pauli-nimisen hoitajan kanssa. Blomqvist-Lyytikäinen oli salakuljettanut osastolle tappavan määrän lääkkeitä. Ne hän oli piilottanut lankakeriin ja suunnitellut ottavansa hoitajan iltakierroksen jälkeen kaikki yhdellä kertaa.
Sinä iltana huoneeseen tuli kuitenkin Pauli, joka taitavasti ja luottamusta herättävällä olemuksellaan sai Blomqvist-Lyytikäisen paljastamaan suunnitelmansa ja ojentamaan lääkkeet hoitajalle.
– Tuo mies oli suojelusenkeli.
Ketään sen nimistä hoitajaa ei kuitenkaan työskennellyt osastolla. Sen Mikaela Blomqvist-Lyytikäinen sai tietää seuraavana päivänä, kun kyseli kulkulupiensa perään illan sattumusten jälkeen. Mutta kenen taskuihin hän oli tyhjentänyt lääkekätkönsä?
Pauli oli kadonnut jäljettömiin, mutta Blomqvist-Lyytikäisen mielessä oli kaksi ajatusta:
– Tuo mies oli suojelusenkeli.
Ja:
– Anteeksi, rakkaat tytöt, en olisi koskaan voinut tehdä sitä. En koskaan.
Haastatteluhetkellä Kouvolassa huhtikuussa 2026 hän on edelleen sitä mieltä, että se oli käänteentekevä hetki, sillä itsetuhoisuus laantui.
– Ajattelin, että eihän ole ”järjen hiventäkään” edes yrittää tehdä sitä, jos joku lähetetään se vielä erikseen estämään. Se on silloin turha kortti.
Blomqvist-Lyytikäinen pystyy kuitenkin ymmärtämään niitä, jotka ovat olleet samojen pohdintojen äärellä.
– Silloin on tuskainen ja on menettänyt toivon siitä, että olotila voisi muuttua. Ja ajattelin itse, että mikäli olotilani jatkuu tällaisena, elämä ei ole enää elämisen arvoista. Sitä ei pystyisi sietämään.
Blomqvist-Lyytikäinen muistuttaa myös, että itsemurha on yksi psyykkisen sairauden komplikaatioista.
– Verenpainetaudissa on vaarana kuolla sydäninfarktiin, psyykkisessä sairaudessa on vaarana kuolla itsemurhaan, hän vertaa.
Tosiasiassa Blomqvist-Lyytikäinen ei kuitenkaan halunnut kuolla oman käden kautta. Vain yksi hänen persoonallisuuden osistaan halusi. Muut halusivat jatkaa matkaan ja katsoa vielä kulman taakse.
– Terapiassa olen hyötynyt aivan hurjasti siitä ajatuksesta, että kun on pirstaloitunut persoona, on tunnistettava, kuka niistä osista on äänessä. Jos vaikka ympyrän useista sektoreista yksi on se, joka haluaa kuolla, niillä sillä ei ole valtaa koko ympyrään. Sen pitää olla koko porukan päätös.
Ja nyt tullaankin siihen, mistä Blomqvist-Lyytikäinen koki saavansa eniten apua: Traumapsykoterapiaan. Sillä on oma teoreettinen viitekehys, joka toimi käytännössä hänen kohdallaan. Ja arvatenkin monen muun, joka kärsii traumoista.
– Se on nimenomaan oireiden vakauttamista, joka vaikuttaa nopeasti toimintakykyyn. Se ei ole vanhojen ikävien tapahtumien käsittelyä tai niiden kaivelua, joka voisi viedä vain huonompaan suuntaan.
Avainsana on keskittyminen tähän hetkeen ja turvallisuutta tuoviin asioihin. Kirjassa on listattu lause, jota Mikaelan oli hyvä toistaa mielessään: Vaikka tuntuu hankalalta ja pahalta, niin juuri nyt ei ole mitään hätää. Olen turvassa tällä hetkellä.
– Eli mitä voit tehdä, jotta trauma ei häiritse sinua tässä hetkessä ja pystyisit vaikka tekemään työtä normaalisti.
Haavoja ei siis revitty auki vaan niitä hoidettiin. Kun keinot arkeen löytyivät, Blomqvist-Lyytikäisenkin toimintakyky kohentui merkittävästi muutamassa kuukaudessa.
Niin paljon, että hevoskuurilta tuntunut lääkitys pystyttiin ajamaan alas.
Blomqvist-Lyytikäinen ei lyttää psykodynaamista lähestymistapaakaan; se ei vain toiminut hänelle.
– Se on freudilainen lähestymistapa, jossa kaikki työskentely tapahtuu samassa vuorovaikutuksessa eikä varsinaisesti käyntien välissä. Siinä pitää hirveästi ymmärtää, että miksi oireilee ja päästä syihin ja niitä edeltäviin tapahtumiin. Minulle se ei tuonut juuri sitä apua, jota tarvitsin selviytymään oireistani.
Opin asettumaan potilaan ja tuettavan rooliin. Sehän ei koskaan ole pois heitettyä.
– Jälkikäteen ajattelen, että oireilin tosi rajusti. Terapeutti myös vähän säikähti sitä ja huomasin hätääntymisen. Todennäköisesti tarvitsin sairaalajaksoja joka tapauksessa. Nyt, kun jälkiviisaana ajattelen, niin kenties se oli hyväksi ja ikäänkuin valmistelevaa hoitoa. Opin asettumaan potilaan ja tuettavan rooliin. Sehän ei koskaan ole pois heitettyä.
Korttelit Töölössä tulivat usemman sairaalajakson ansioista tutuksi. Blomqvist-Lyytikäinen pitää hoitoympäristöä hyvänä.
– He osasivat valtavan hyvin olla tukea hoidossa ja siellä oli turvallista olla silloin, kun jouduin pelkäämään itseänikin. Ja sitten siellä oli avainhenkilöitä, jotka osasivat suositella konsultaatiota, jotta sain oikean diagnoosin ja pääsin oikealle hoitopolulle.
Blomqvist-Lyytikäisen isä kuoli keuhkokuumeeseen joulukuussa 2012. Se oli helpotus: ihminen, joka oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen, oli poissa. Toisaalta Blomqvist-Lyytikäinen oli alusta lähtien vakuuttunut, että hänen kuului antaa anteeksi isälleen. Jollain tavalla myös usko Jumalaan edellytti sitä.
– Anteeksiantaminen ei tarkoita sitä, että hyväksyisin sen, mitä minulle on tehty, hän tarkentaa.
Äiti on yhä elossa, hän on 92-vuotias. Kirjassa käydään läpi Mikaelan ja hänen äitinsä suhdetta ja erityisesti sitä, oliko äiti tietoinen insestistä. Äiti on myös lukenut kirjan.
– Hän sanoi, että se on hyvä kirja, mutta kaksi asiaa ei pidä paikkaansa: Mitään insestiä ei tapahtunut eikä hän ollut tietoinen siitä, Blomqvist-Lyytikäinen kertoo nyt.
Toisaalta äiti näyttää häilyvän kahden vaiheilla. Hän oli tehnyt testin: Kun radiossa oli puhuttu insestistä, hän oli lisännyt volyymia ja saanut miehensä punastumaan ja poistumaan paikalta. Toisaalta viitisen vuotta sitten hän kirjoitti tyttärelleen anteeksipyynnön sisältäneen viestin: Anteeksi, etten tehnyt mitään, vaikka tiesin.
Nyt hän näyttää kuitenkin pitäytyvän vanhassa uskomuksessaan, että hyväksikäyttömuistot ovat seurausta hänen tyttärensä kokemasta sairastumisesta eikä päinvastoin.
Joka tapauksessa: tukea ja ymmärrystä ei herunut tässä asiassa sen enempää lapsuudessa kuin myöhemminkään.
Sen sijaan tukea kirjan kirjoittamiselle on tullut omalta perheeltä.
– Hyvä, että vihdoin päättyy se puhumattomuus, olivat omat tyttäretkin todenneet.
Blomqvist-Lyytikäinen sanoo uskon kannatelleen häntä, mutta ei siinä mielessä, että pelkästään usko olisi auttanut parantumaan eikä ammattiapua olisi tarvittu.
– Molempia tarvittiin rinnakkain. Niiden ei pitäisi olla mitenkään toisiaan poissulkevia. Valitettavasti uskovien piireissä voi yhä olla sitä ajatusta, että et vain usko riittävästi, jos hakeudut lisäksi terapiaan.
– Ja sama toimii toiseenkin suuntaan: ammattipiireissä uskoa ei välttämättä nähdä voimavarana.
Blomqvist-Lyytikäinen myöntää pimeimpinä aikoina epäilleensä, että onko hyvää Jumalaa olemassakaan.
– Vaikka minulla on paljon uskovia ystäviä, niin sitten kun voi huonosti eikä itse jaksa olla aktiivinen ottamaan yhteyttä, niin yhteyskin helposti jää.
Liian uskonhenkiset toteamukset, kuten ”tulepas nyt kokoukseen ottamaan vastaan parantumista, niin sitten kaikki hoituu” saavat Blomqvist-Lyytikäisen allergiseksi.
– Huonoimmassa vaiheessa koin, että nämä ihmiset eivät haluakaan ymmärtää, että miten vaikea tilanne minulla oli. Toisaalta he eivät voineetkaan tietää, kun en kyennyt kertomaan.
– Kuuntelin ylistystä, jonkin verran opetuksia, ja jonkinlainen perusluottamushan uskoon sisältyy. Toipumisvaiheessa aloin näkemään selkeämmin, miten paljon Jumala oli ollut mukana koko ajan.
”Jos olet lääkäri ja tarvitset tukea, niin älä nyt ainakaan kerro siitä”
Alunperin Mikaela Blomqvist-Lyytikäinen halusi saada tarinansa kirjoihin ja kansiin sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran vuoksi. Virasto vaati Blomqvist-Lyytikäiseltä laajaa selvitystä ja vastinetta ilmoitukseen ja päätyi rajoittamaan tämän lääkärinoikeuksia vuosien 2018-2025 välillä.
Syyksi mainittiin yksittäinen dissosiointikerta, joka oli tapahtunut Blomqvist-Lyytikäisen ollessa itse terapiassa. Arvioitiin, että vaarana olisi, että kohtaus toistuisi myös päinvastaisissa olosuhteissa, Blomqvist-Lyytikäisen omassa lääkärintyössä.
Valvira ei tee määräaikaisia rajoituksia vaan niiden poistoa pitää aina itse hakea.
Prosessin aikana Valvira pyysi kaikkia työantajia kertomaan, oliko Blomqvist-Lyytikäisestä tehty valituksia, oliko työnjälki ollut moitteetonta vai oliko potilasturvallisuus vaarantunut.
Vaikka toistakymmentä ihmistä todisti, ettei työnjäljessä ollut nokan koputtamista, rajoitin säilyi. Siitäkin huolimatta, että Blomqvist-Lyytikäinen teetätti itsestään työkykyselvityksen. Tutkimukset HUSissa kestivät monta päivää, mutta Valvirassa päätös tehtiin vajaa viikko ennenkuin selvitys valmistui.
Kohtalo siis sinetöitiin rutiininomaisesti.
Näinä vuosina Blomqvist-Lyytikäinen koki olevansa löysässä hirressä. Yksikin virhe, niin hän olisi menettänyt luvat pysyvästi kokonaan.
– Se oli aivan realistinen pelko, koska minulla oli ikään kuin ehdonalainen käytännössä päällä.
Valvira kiinnostui Blomqvist-Lyytikäisen tapauksesta sen jälkeen, kun hän oli hakenut Kelan psykoterapiakuntoutusjaksoa. Hän oli maksanut viiden vuoden ajan psykoterapiansa omasta pussista. Kuntoutusjakso ilman muuta kuului hänelle. Ikävä kyllä se, mitä siitä seurasi, oli tukea väärään suuntaan.
– Jos olet lääkäri ja tarvitset tukea, niin älä nyt ainakaan kerro kenellekään siitä, Blomqvist-Lyytikäinen kuvaa selvityksen aiheuttanutta tunnetta.
Hän olisi toivonut, että Kelan lääkäri, joka teki Valviraan ilmoituksen, olisi ollut ensin yhteydessä häneen tai häntä hoitaneeseen lääkäriin eikä käynnistänyt selvitysrumbaa.
Puhelinsoitolla olisi selvinnyt, että Mikaela Blomqvist-Lyytikäinen oli jo useamman vuoden ollut kokoaikaisesti työssä ilman pitempiä sairauslomia. Työnjälki oli ollut moitteetonta. Vaikeat vuodet olivat takanapäin.
– Sitten tulee väite, että terveydentilani vaarantaa potilasturvallisuutta. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta kohtelulta.
Selvittelyt jatkuivat lakiteitse hallinto-oikeudessa ja veivät voimia. Valvira pystyi näyttämää toteen pieniä rikkeitä, jollaisia löytyy kenen tahansa lääkärin toiminnasta. Lopulta virasto myönsi tehneensä virheen ja oikeus määräsi sen maksamaan joitakin tuhansia euroja massiivisia oikeudenkäyntikuluja.
Lääkärin oikeuksiin jäi lievin mahdollinen rajoitin vuonna 2023. Ja juuri, kun Blomqvist-Lyytikäisestä kirjoitettu kirja oli menossa painoon 2025, ammatinharjoittamisoikeutta koskevat rajoitukset poistettiin kokonaan. Seitsemän vuoden uuvuttavan taistelun jälkeen.
Mikaela Blomqvist-Lyytikäinen
– 56-vuotias psykiatrian erikoislääkäri
– Naimisissa, kaksi aikuista tytärtä
– Asunut ja työskennellyt Kouvolassa vuodesta 1995
– Nuorisopsykiatrian lisäksi toiminut kehitysvammapuolella, päihdehoidossa ja lastensuojelussa.
– KD:n aluevaltuutettu vuosina 2021-2025 ja varavaltuutettu 2025-