Lasten ja nuorten pahoinvointi on ollut jo pitkään kasvussa. Rauhattomuus ja jopa väkivaltainen käyttäytyminen kouluissa vievät opettajien aikaa ja häiritsevät varsinaista opetustehtävää. Myös opettajien uupumus sekä valtakunnallinen oppimistuloksien heikkeneminen on otettava vakavasti.
Syitä on monia.
Koulujen oppimisympäristöön on tehty muutoksia, jotka eivät perustu tutkittuun tietoon. Avoimissa oppimisympäristöissä on vaikea keskittyä. Se ei onnistu, jos osa häiriköi, heittelee tavaroita tai puuttuu toisten tekemiseen estäen muidenkin oppimista. Lisäksi kännyköiden salliminen kouluissa osoittautui virheeksi, mihin on onneksi puututtu.
Inkluusio on ajatuksena kaunis mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Siitä on monilla alueilla tullut säästökeino, sillä tuki ei ole seurannut lasta. Erilaisten oppijoiden määrä on kasvussa. Osalla on oppimisessa haasteita ja he tarvitsevat ylimääräistä, henkilökohtaista tukea. Aistiyliherkälle koulun äänimaailma voi olla ylipääsemätön haaste. Mölyinen ympäristö ja suuret ryhmät voivat estää oppimasta tai saada käyttäytymään aggressiivisesti ja häiritsemään muiden keskittymistä. Pienryhmiä pitäisi olla tarpeiden mukaisesti.
Oppivelvollisuuden laajentaminen ei toimi kaikille. Jos koulupolkua leimaavat haasteet, epäonnistumiset ja kiusaaminen, miksi pitäisi lisätä sitä mikä ei ole aiemminkaan toiminut? Ei ole inhimillistä eikä nuoren etu, että hänet pakotetaan lisävuosille ilman toimenpiteitä oppimisen ja elämänhallinnan tueksi. Ongelmien juurisyyt ovat yleensä varhaisemmissa vaiheissa.
Päivähoidon maksuttomuus ja subjektiivinen päivähoito-oikeus on ohjannut jopa vuoden vanhoja lapsia päivähoitoon. Pienen lapsen turvallinen kiintymyssuhde voi häiriintyä suurissa ryhmissä, joissa hoitaja vaihtuvat ja melutaso häiritsee keskittymistä. Omien lasten hoitaminen kotihoidontuella on jatkossakin oltava vaihtoehtona.
Haasteet ja syrjäytyminen alkavat usein varhaislapsuudessa, joten perheiden varhainen tuki on huomattavasti tehokkaampaa kuin reagoivat toimenpiteet myöhemmin. Jotta yhdenkään lapsen ei tarvitsisi aloittaa elämäänsä takamatkalta, pitäisi erityisesti riskivanhempien saada tukea. Huono-osaisuuden ylisukupolvinen kasautuminen on yhteiskuntamme kiperimpiä ongelmia. Ammattilaiset tunnistavat syrjäytymisriskissä olevia lapsia päiväkodeissa jo kolmivuotiaista. Apua on saatava heti, kun tuen tarve huomataan. Näin vältyttäisiin moninkertaistuvilta kustannuksilta ja inhimilliseltä kärsimykseltä.
Kasvatus- ja perheneuvonnan perinteinen rakenne, jossa sosiaalityö, psykologia ja lääketiede yhdistyvät, on jatkossakin välttämätön lasten varhaisen mielenterveystyön ja perheiden tukemisen kannalta. Painopistettä tulisi kohdistaa perheiden eheyden tukemiseen, jotta ehkäistäisiin perheiden hajoamista. Lasten kasvatus on ensisijaisesti perheiden vastuulla ja yhteiskunnan pitäisikin tukea perheitä tässä tärkeässä tehtävässä.
Tukitoimia tarvitaan jatkossakin, mutta mitkään resurssit eivät riitä, ellei ennaltaehkäiseviin toimiin panosteta. Aiemmin mainittuihin haasteisiin on myös reagoitava, jotta koulurauha palautuisi ja oppimisoikeus toteutuisi kaikkien lasten kohdalla.
