Ohjaaja ja taitelija Mauri Päivinen on tehnyt pitkän uran valokuvaajana ja tv-dokumentaristina. Kutsumuksena kuva -kirjaan on ystäväjoukko kerännyt tarinoita Päivisen tv-dokumenttien, valokuvien ja kuvataiteen taustoista.
Päivisen töistä tunnetuimpia ja suurimman katsojajoukon keränneitä ovat hänen Ylen kanavilla nähdyt dokumenttinsa lähetys- ja kehitysyhteistyöstä eri puolilla maailmaa. Ensimmäiset syntyivät jo 1970-luvulla, viimeisimmät viime vuosikymmenellä.
Savannin sankarit kertoi Marjaana Pohjanpellon ja Anna Kupiaisen lähestystyön arjesta Itä-Afrikassa. Kokapappi kuvasi Ari Joensuun työtä Boliviassa. Afrikka valitsi minut -dokumentti tiivisti Pertti Söderlundin värikkään ja koskettavan elämäntarinan lähetyslapsesta lähetystyön uranuurtajaksi Keniassa ja Ugandassa. Esimerkiksi Afrikka valitsi minut -dokkari on edelleen nähtävissä Yle Areenassa, vaikka se on julkaistu jo 2017.
Päivinen on ollut pioneeri suorien radiolähetysten tekijänä aikana, jolloin ne todellakaan eivät syntyneet helposti. Hän sai 1960-luvun lopulla hoidettavakseen ensimmäiset juhannuskonferenssien suorat radiolähetykset Ylelle.
– Jotta saatiin suora lähetys niin sanotusta radiojumalanpalveluksesta, piti jo etukäteen tilata Posti- ja lennätinhallitukselta ’linjat’ ensin Helsinkiin, josta Yle sitten siirsi lähetyksen eetteriin, Päivinen kertoo.
– Ääniauto ajettiin paikalle edellisenä päivänä. Minulla oli kolme nauhuria, joilla tein samassa äänimaailmassa haastatteluja.
– Evankelis-luterilaisella kirkolla ja helluntaiherätyksellä oli omat linjaerimielisyytensä. Minulle asetettiin vuonna 1968 Yleltä muutamia ehtoja. Kriittisen maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi Israelista ei saisi jumalanpalveluksessa puhua eikä niin sanottua kielillä puhumista saisi kuulua. Jos niin tapahtuisi, häivytettäisiin ääni ja käytettäisiin ääninauhalla olevaa haastattelua. Näin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, Päivinen toteaa.
– Mauri Päivinen on poikkeuksellinen hahmo Suomen kristillisissä piireissä. Hän on kotonaan kaikissa seurakunnissa, ekumenian ja mediasuhteiden luoja kamera kainalossa. Tämä kirja on kertomus 45 tv-dokumentin ohjaajasta, maailmanmatkaajasta ja exlibristen tekijästä, kerrotaan Päivisen kirjan takatekstissä.
Tämä kirja on kertomus 45 tv-dokumentin ohjaajasta, maailmanmatkaajasta ja exlibristen tekijästä, kerrotaan Päivisen kirjan takatekstissä.
Esipuheen on tehnyt pitkän linjan journalisti, seurakuntaneuvos Thorleif Johansson. ”Teos ei ole elämäkerta. Tähän on koottu taiteilija Mauri Päivisen elämän eri arvioita. Toiset ovat sellaisina, kuin ne on aikanaan julkaistu. Toiset ovat kuvauksia siitä, jollaisena hänet koetaan tänään, vuosien ja vuosikymmenien yhteistyön ja ystävyyden jälkeen”, Johansson kirjoittaa.
Päivinen on ollut kuvataiteilijanakin tuottelias. Hän on luonut exlibriksiä niin ystävilleen kuin lukuisille julkisuuden henkilöillekin. Arkkipiispa John Vikströmille tehdyssä on piispanristi Suomi-neidon kaulassa – kenties muistutukseksi naispappeuden alkamisesta – ja uutisankkuri Keijo Leppäsen käsissä pyörii maapallo kaikkine uutisineen. Huippu-urheilija ja kansanedustaja Sari Essayah sai omaan exlibrikseensä eduskuntatalon, jonka edessä ovat käytetyt mutta voittoisat kisapiikkarit.
Essayah’n kisakengät majailivat luomistyön aikana Päivisen kodissa. Kengät päätyivät kyllä aikanaan oikealle omistajalleen. Kun kirja ilmestyi, oli mukava päästä luovuttamaan se maa- ja metsätalousministeri Essayah’lle.
– Tässä menee sanattomaksi, Päivinen lausui ojentaessaan kirjan ministeri Essayah’lle Valtioneuvoston linnassa.
– Näin se on varmaan, kun kutsumuksena on kuva, Essayah vastasi naurahtaen.
– Toivottavasti tämä on elävä kuva televisiotyöstä ja urastani, joka oli pitkälti myös yhteistyötä, Päivinen jatkoi.
– Lämmin kiitos, Mauri! Sinulla on mittava työ takana. Olen nähnyt monia dokumenttejasi. On hienoa päästä lukemaan tämä.
Päiviselle on kertynyt paljon muistoja dokumenttimatkoilla eri puolilla maailmaa paljon. Elämään on mahtunut menestyksiä ja menetyksiä.
Yksi hyvin merkittävä tapaus ei unohdu, vaikka siitä on jo kymmeniä vuosia.
Yksi hyvin merkittävä tapaus ei unohdu, vaikka siitä on jo kymmeniä vuosia. Se kerrotaan kirjassakin.
– Kun olin kuvaamassa Mustaa itkua Pohjois-Kenian Kapedossa, pyysimme tohtori Dick Anderssonilta lupaa päästä kuvaamaan leikkausoperaatiota.
– Andersson oli jo nukuttanut lapsipotilaan. Tohtori myöntyi pyyntöömme, mutta pyysi meitä odottamaan hetken. Hän meni sisään kenttäsairaalan alkeelliseen leikkaussaliin ja veti oven kiinni. Ilmavirta avasi kuitenkin ovea raolleen ja paljasti kuvan, joka painui lähtemättömästi mieleeni: tohtori oli polvillaan rukouksessa pienen potilaansa vieressä.
– Se merkitsi minulle Raamatun sanan toteuttamista: ’Vaan kun sinä rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi, ja rukoile Isääsi, joka on salassa.’